Fobian voiton vallaton ylistys

Tänään valtakunnassa juhlitaan. Ei vuosipäivää, sillä se on vasta talvella. Ei kihlausta, sillä kihloissa olemme olleet jo todella pitkään. Emme juhli myöskään syntymäpäiviä. Eilen pieni prinssini voitti lopullisesti vesifobiansa, joka on jo noin yhdeksän ja puoli kuukautta tehnyt kylpyhetkistä viimeiseen asti vältettäviä tilaisuuksia, joissa traumatisoituivat sekä vanhemmat että lapsi. En kykene sanoin kuvaamaan ylpeyttäni siitä, että pieni vauvani on oppinut pitkän yrittämisen jälkeen nauttimaan kylvystä ja loiskuttamaan vettä kylvettäjän päälle.

Minun oma pieni vauvani. No ei hän nyt oikeastaan ole enää pieni; ikää on kuitenkin jo hieman vajaat kymmenen kuukautta. Mihin tämä aika on mennyt? Tuntuu oudolta. Muistan, kuinka syntymäpäivänään pieni vauvani vietiin minulta teho-osastolle. Muistan, kuinka itkin lohduttomasti lääkehuuruissani ja kysyin jokaiselta näkemältäni kätilöltä useaan otteeseen, milloin saan pienen poikani, esikoiseni, takaisin. Muistan, kuinka en leikkaukseni jälkeen kyennyt kävelemään omin jaloin, vaan puolisoni joutui työntämään minut lasten puolelle katsomaan pikkuistani. Muistan, kuinka vihainen olin saadessani tietää, että vauvalleni oli annettu vahingossa toisen lapsen lääkkeet. Muistan, kuinka vihasin kätilöä, joka sai minut tuntemaan itseni huonoksi äidiksi.

Muistan ensimmäisen hymyn ja ensimmäisen naurun, joka sai pienet keijut helisyttämään pienenpieniä tiukujaan sisälläni saaden minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Muistan, kuinka pieni vauvani lähti ensin ryömimään ja paljon myöhemmin konttaamaan. Muistan ensiaskeleet ja prinssini riemun. Muistan, kuinka hän säikähti imuria ja kiipesi ensi kertaa sohvalle takertuen minuun kuin henkensä hädässä.

Nämä muistot kelautuvat mielessäni filminauhana yhä uudestaan ja uudestaan ujuttaen mukaan uusia muistoja päivittäin. Rakastan kaikkea tuossa pienessä ihmisessä. Minun vauvassani, joka on jo pian iso poika. Aivan liian pian hän lähtee luotani, enkä voi suojella häntä enää kaikelta pahuudelta, jota maailmaan mahtuu. Ajatus siitä salpaa vengitykseni ja voin vain ottaa pienen vauvani turvalliseen syliini ja huokaista helpotuksesta: "Ei vielä..."

Äitiyslomani loppui pääsiäissunnuntaina. Ensimmäinen työvuoroni pitkästä aikaa on huomenna. En oikein tiedä, mitä ajatella. Vauvani menee tällä kertaa hoitoon vanhemmilleni, jotka ovat myös iloisia mahdollisuudesta viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Puhuimme äitini kanssa asiat halki ja tällä hetkellä uskon voivani luottaa hänen kunnioittavan kasvatusmenetelmiämme ja periaatteitamme.

Näissä tunnelmissa,
BellaDonna