Niin se saapui tähänkin talouteen, kuume siis. Aamulla vapaapäivän kunniaksi veimme lapsen hoitoon iltapäivään asti ja nautimme elämästämme (imuroimalla) ilman pientä vilkasta olentoa. Päivän aikana päätäni alkoi hieman särkeä. Ajattelin kyseessä olevan vain kofeiinin vieroitusoireen tai nestehukan.
Join kahvit vanhempieni luona, vettä meni myös useampi lasillinen. Päänsärky ei helpottanut lainkaan. Tuli kylmä. Jokainen pieni hipaisu (esimerkiksi sohvalle istuutuminen) tuotti järkyttävää kipua. Mies kysyi, miksi olen kalpea. Kiukutti. Varoittamatta mies kokeili niskaani jääkylmällä kädellään. Kiljahdin. Seuraavaksi olikin vuorossa kuumemittarin jääkylmä metallinen pää. Hieman yli kolmekymmentäkahdeksan. V-sana karkasi huuliltani kuin huomaamatta P-alkuinen perisuomalainen ärräpää perässään.
Nyt makaan kylmissäni peittokasan alla seuranani tabletti ja muutama kirja. Lapsen huuto olohuoneessa raastaa hermoja. Miksei se mies tee asialle mitään? Pitääkö minun nousta, vaikka mies käski pysytellä hieman kauempana toiminnasta, ettei tauti tartu? Ja mitähän hiton järkeä siinäkin kiellossa on? Minä olen se, joka nousee kolmelta metsästämään kadonnutta tuttia tai hymisemään tuutulaulua. Itsesääli vie tällä erää voiton, ehkä mies alkaa potea pian huonoa omatuntoa ja tuo teetä ja jotain hyvää? Tein eilen suklaa parfait:ia, jota on vielä hieman pakkasessa... Ei sittenkään. Mielummin jotain lämmintä. Teetä vain.
Huomennahan on kaikki paremmin, eikö totta?
BellaDonna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti