On ihanaa olla aikuinen ja oman elämänsä herra (tai rouva). Pienenä tyttönä kärsin usein unettomuudesta, johon ei auttanut mikään. Kuuntelin unilauluja, pimensin huoneen ja halasin nallea. Monta yötä vain makasin paikoillani odottamassa unta. Valittaessani vanhemmilleni, rakkaan äitini vakiovastaus liittyi silmien laittamiseen kiinni. Entä jos se ei auta? Mitä muita vaihtoehtoja lapsella on, kuin maata hiljaa? Vähemmästäkin ahdistuu. Aikuisena voin riittävän kauan odotettuani nousta ylös, keittää mukillisen rauhoittavaa teetä ja lukea kirjaa kunnes nukahdan.
Tänään, 13.2.2014 kello 02.04 istun risti-istunnassa sängyllä, päivitän Facebookin etusivua ja toivon, että joku muukin jakaisi unettomuuteni. Toivoisin voivani samaistua edes yhteen ihmiseen, sillä jopa ask.fm on hiljentynyt. Pieni prinssi tuhisee oikealla puolellani, isompi vasemmalla. On juuri sopivan viileää ja hämärää. Miksei uni saavu?
Neljän tunnin päästä minun täytyy herätä. Aikataulu tulee olemaan kiireinen. Tiedän, että minun pitäisi nukkua nyt, sillä pikkuprinssi ei myöhemmin päivällä tule antamaan minulle tilaisuutta hengähtää edes hetkeksi. Miksi helvetissä se uni ei jo tule?
Vaihdan asentoa, työnnän pääni tyynyn alle. Tukahduttaa. Vedän pääni tyynyn alta, käännyn kohti puolisoani. Hitto! Kuorsaus alkoi. Käännän kasvoni kohti pikkuprinssin nukkumapaikkaa, käperryn kerälle kuin kissa. Asento on mukava. Tuntiessani raukeuden valtaavan kehoni ja viimein aloittaessani hitaan vajoamisen kohti unten valtakuntaa, prinssi näkee painajaisia. Pomppaan pystyyn kuin vieterinukke ja alan rauhoittavan mantran: "hyshys, äiti tässä, ei hätåä. Äiti rakastaa sinua." Hetken päästä havahdun vaunun aiheuttama painauma otsassani. Pikkuprinssi herää jälleen. Huumorintaju hupenee. Poika nukahtaa. Käperryn mukavaan asentoon. Mies kääntää kylkeä ja vie peittoni. Kostoksi harkitsen vierittäväni hänet alas sängystä. Vain väsymykseni estää minua. Ryöstän peittoni takaisin, nukahdan hetkeksi, kunnes pikkuprinssi herää jälleen. Mihin se yö katosi? V-sana karkaa huuliltani huomaamattomana sihauksena. Mies töihin, poika päiväunille ja minä sohvalle. Miten tässä nyt näin kävi?
Onneksi tämä ei kestä ikuisesti, eihän?
Bella kuittaa.
Tuo huonounisuus on niin tuttua. Pahinta oli vuodet kun lapsi vielä valvotti. Monen monituisena pimeänä hetkenä katselin sen lapsen persauksesta paikkaa postimerkille, että lähetän sen sinne missä pippuri kasvaa. Yön tunnit on paljon pidempiä kuin päivällä kun mitään erikoista ei voi tehdä ettei herätä loppuperhettä. Olen sortunut siihen, etten ainoastaan ajattele kostoa vaan olen muutaman kerran aika kipakasti tönäissyt kuorsaavaa miestä :D Jotta se konsertti alkaisi muutaman minuutin päästä uudelleen :D Tuohon pikkuprinssin heräilyyn sanoisin, että muutaman vuoden päästä hän en enää valvota. Meilläkin tuo entinen yövalvottaja mielellään vetää unta kellon ympäri aamuneljästä iltapäiväneljään :D
VastaaPoistaUnenpuutteeseen tottuu, jos ei välitä sivuoireista kuten muistinmenetyksestä. Olen jo kymmenisen kertaa aloittanut vastauksen kirjoittamisen ja puolen sanan kohdalla unohtanut asian ytimen.
VastaaPoista