Kun tulin raskaaksi, olin 19-vuotias. Jo heti ensimmäisellä ultrakäynnillä törmäsin erittäin negatiiviseen asenteeseen terveydenhoitajan taholta, sillä en ollut tavallinen ensisynnyttäjä. En ollut naimisissa, olin ylipainoinen, kouluni oli kesken ja olin kaiken lisäksi alle kolmikymppinen.
"No mitä sinä nyt aiot tehdä tuon kanssa?"
Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Raskauteni oli toivottu, olimme jättäneet ehkäisyn pois pari kuukautta aiemmin. Olin, ja olen yhä, aikuinen ihminen. Puolisollani on ammattitutkinto ja säännöllinen palkkatyö. Emme ole absolutisteja, mutta harvoin kuitenkaan juomme alkoholipitoisia juomia. Perheessämme ei myöskään tupakoida ja ainoa varsinainen paheemme on liika kofeiinin käyttö.
Synnytyksen jälkeen alkoi varsinainen ryöpytys. Monet ihmiset kokevat oikeudekseen ja velvollisuudekseen opastaa ja arvostella kokematonta äitiä, kokemattomia vanhempia. Oma äitini on näistä pahimpia. Viimeksi tänään sain kuulla olevani huono äiti. En syötä lastani tarpeeksi. Olen typerä kieltäessäni alle yksivuotiaalta lapseltani lisätyn sokerin, suolan ja lisäaineet. Ostan liikaa turhia asioita, kuten keinutassut (niistä postaus myöhemmin), jollaisia hänkään ei ole koskaan lapsilleen hankkinut. Hemmottelen lasta liikaa hellyydenosoituksilla. Etsin liikaa tietoa netistä, luotan liikaa neuvolan ohjeisiin.
Kuitenkin äitini on unohtanut yhden tärkeän asian. Pikkuinen prinssi on minun lapseni, jonka olemme puolisoni kanssa tähän maailmaan rakkaudella vetäneet. Kasvatusmetodimme ovat yhdessä keskustellut ja sovitut. Emme ole huonoja vanhempia edustaessamme erilaista näkemystä lastenhoidollisissa kysymyksissä. En väitä, että äitinikään olisi huono vanhempi. Hän on kasvattanut nuorimmat lapsensa 90-luvulla. Pikkusiskonikin on jo yli viisitoista. Tutkimuksia tehdään, maailmankuva muuttuu. Pieni prinssimme on syntynyt 2010-luvulla, uudella vuosituhannella.
Älkää käsittäkö väärin. Äitini on ollut minulle tärkeä hahmo. Se henkilö, jolle huudetaan kurkku suorana, se jolle voi itkeä väsymystään. Se, joka kysyy kuulumiset ja täydentää satunnaisesti ruokavarastoja. Vahva nainen, joka saa kaikki tanssimaan pillinsä mukaan. Ihminen jonka kanssa riidoistamme huolimatta vedämme yhtä köyttä. Nyt olen itsekin äiti. Vahva, itsenäistynyt nainen. Äidille olen silti aina lapsi. Se pieni tyttö joka sotki lempipaitansa maaliin ala-asteella. Se lapsi, joka lauloi kuorossa sooloja. Se teini, joka kiljui raivonsa julki kantavalla sopraanollaan. Se nuori naisenalku, joka lensi pesästään alaikäisenä.
Vasta viime aikoina olen rohkaistunut hokemaan lausetta: "Tämä on minun lapseni. Me olemme päättäneet X. Sinun ei tarvitse pitää päätöksestämme, mutta se on meidän päätöksemme ja minä haluan sinun kunnioittavan sitä."
Se toimii. Ainakin välillä.
Asiasta kukkaruukkuun. Keinutassut saapuivat toissapäivänä ja asensimme ne pinnasänkyyn eilen. Parin päivän päästä jaan kokemukseni internetin ihanaan maailmaan. Sitä odotellessa,
BellaDonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti