Jopa prinsessalla voi olla henkisesti paha olo. Olen jo jonkin aikaa tuntenut itseni riittämättömäksi. En jaksa tehdä kuin välttämättömät kotityöt, en ole jaksanut kirjoittaa blogia, olen kokenut pikkuisen prinssini viihdyttämisen vaikeaksi. Yritän kuitenkin. Paljon. Pyrin tekemään hyväntekeväisyyttä lähettämällä postikortteja koulukiusatuille ja muistamalla niitä, joita muut eivät muista. Kuitenkin koen olevani yksin. Kuningaskuntani nukkuu satavuotista unta ja itse olen ainoana hereillä. Pelkään, etten jonain päivänä jaksa enää nousta ylös kuninkaallisesta katosvuoteestani, vaan pistän sormeni värttinän piikkiin ja nukahdan.
Ainoa syyni vältellä värttinää ja vastustaa pahan haltiattaren lumousta, on pieni prinssini. Kuitenkin hän on myös osittain syyllinen väsymykseeni, sekä henkiseen että fyysiseen. Koen, etten riitä joka paikkaan. Jokainen pikkuisen prinssini kyynel kertoo, ettei äiti ymmärrä. Äiti yrittää parhaansa, mutta se ei riitä. Silti rakastan tuota pientä poikaa yli kaiken ja tahdon antaa hänelle kuun taivaalta ja tähdet avaruudesta. Tahdon hänen olevan onnellisin lapsi maailmassa.
Kuljen valtakuntani lävitse. Katson ympärilleni ja kaikki on kuin sumua. Prinssini on todellinen, mutta mikä muu voi olla todellista? Väsymykseni on todellista. Yksinäisyyteni on todellista. Eskapismi on todellista. Päivisin rakastan elämääni, mutta iltapimeällä muistan lohikäärmeet sekä pahat noidat, jotka ennen ovat minua piinanneet. Päivisin on helppoa olla onnellinen, kun saa katsoa aurinkoa ja pienen prinssin hymyä. Kuunnella pienen prinssin naurua tämän saadessa helistimen käteensä. Silti arjen pienet ikävät yksityiskohdat tuntuvat kasautuvan kuin pienet kivet rintani päälle haudaten minut elävältä. Päivä päivältä ahdistun yhä enemmän ja kyyneleeni eivät muutu helmiksi. Kyyneleeni eivät muutu edes suolavedeksi, vaan ne kuristavat kurkkuani tukahduttaen avunhuutoni iloisen naurun alle.
Tyhjyyttäni kuvaa Indica:n Noita.
Rakkaudella
Prinsessanne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti